mod_jvcounter mod_jvcounter mod_jvcounter mod_jvcounter mod_jvcounter mod_jvcounter
1

Kasakoita Kurkijoella 1800-luvulla

 

cossack-19Kurkijokelaisessa vuonna 1967 (nro 12) julkaistiin palkittu muistelmakirjoitus otsikolla "Haitaa, haitaa!". Nimimerkki Piiraspulikka oli todennäköisesti yksi monista nimimerkeistä, joita Hilja Toiviainen käytti.

"Haitaa, haitaa!"
Muistelma Kurkijoelta
nimimerkki "Piiraspulikka"

Muistelma sai Kurkijoki-Seuran järjestämässä kirjoituskilpailussa 1. palkinnon.

Siitä on jo toistakymmentä vuotta, kun eräs kurkijokelainen rouva kertoi allekirjoittaneelle mummonsa nuoruudessa sattuneen tositapahtuman. Mummo oli elänyt merkillisen kokemuksensa heinänuorena miniämenä siellä Kurkijoella. Mummo saatettiin Otsanlahden multiin jo 30-luvun alkupuolella ja tarinan tallettaja sai kutsun ikuisuuteen evakkotaipaleellaan jo vuosia sitten. Sekä kertojaa että minua salaperäinen tapaus kiehtoi kummallisesti. Tein jutusta muutamia muistiinpanojakin, mutta ne ovat kadonneet. Yritän siis muistin varassa kertoa pääkohdat niin hyvin kuin osaan. Tapatumaan eläytyminen ja tarinan "kehystäminen" ei ole lainkaan vaikeaa. Kuten jo sanoin: aihe kiehtoo. Eräs näkemäni kasakkafilmi sekä historiaintekijäin kuvaukset viime vuosisadalta siellä kotipuolessa auttavat minua näkemään tuon kaiken.

Tämän tarinan nuorikko syntyi ja kasvoi aikoina, jolloin osa Kurkijoen talonpoikia vielä bobuleina eli mökkiläisinä teki ropottipäiviä hovin pelloilla. Osa jo raatoi omilla konnuillaan. Kerrotun tapahtuman aikoihin oli jo päivä remahtanut paistamaan: hovien herrassöötingit, vulpornikat ja upravitelit, joita bobulien piti pelätä, alkoivat jo kuulua menneisyyteen. Vaikka valtiollinen vapautemme oli vielä pitkän kärsimystien takana, saattoi tämän ajan työstä työhön rientävä "morsei" kuitenkin toivorikkaammin katsella tulevaisuuteen. Hänen nuorella miehellään, Matilla, oli oma kontu. Esikoispoikana Matti oli terve rintalapsi: "vakkainen". Mummo olikin aloittanut kertomuksensa näin: "Matti ol vakkaine, ku... "

Oli varhainen kesäaamu ennen heinänteon alkua. Nuorikko oli Mattinsa kanssa jo jättänyt poppanalla peitetyn tilan. Matti oli ottanut päitset ja leipäkasan ja oli jo piitsopöksyissään kadonnut opotan väkevänviheriään lepikkoon. Ruuna piti hakea taka-opotasta. Matti aikoi kärripelissä Lopottiin. Oli ostettava toppasokuria, hersryyniä ja suolaa ja naapurikylän pajassa piti kallituttaa viikatteet.

Nuorikko oli sukaissut hihallisen alasniekan paitansa päälle rannukkaisen alushameen. Sen kudelangat hän oli toivikkina ollessaan värjännyt ruohonpäisiksi ja sarlakanpunaisiksi. Letti riippui vielä hartioilla, kun miniä iski tuluksillaan kipinän tuohikäppyrään, jonka oli illalla varannut lastukasaan tuvan liijukseen. Haahlassa riippui vesikattila, teki mieli saada varia suuhun. Anoppi siellä jo ryiskeli. Hän heilutti karsinassa vaavan vitmiä, vaava jo kitaji. Liekit nuolivat kattilan kylkiä, savua alkoi levitä tupaan. Nuorikko työkkäsi oven auki, tempasi vaavan vitmistä ja lähti pihalle. Silmistä kiersi vettä. Anoppi kellahti pitkälleen matalalle penkille.

Miniä puristi kapalotötteröä rintaansa vasten ja meni veräjälle. Hän aikoi juuri väättää lehmiä opotasta lypsylle: "Se tokka, se Juonikki, se Heluna, se Tääääään!" - Silloin kuului Purtsanmäen suunnalta jotain erityistä. Nuori äiti kuulosti, työnsi tissin kitisevän vaavan suuhun ja kuulosti taas. Merkillinen hoilaaminen ja kavioiden kapse kuului yhä selvemmin. - Kasakoita! pelästyi nuorikko ja perääntyi vaavoineen kiireesti aittaan, jonka avoimesta ovesta alkoi tarkkailla tilannetta. Pitipäs sen Matinkin nyt ehättää taka-opottaan saakka! Anoppikin näkyi kurkistelevan pienestä ikkunasta, hän oli työntänyt lasin auki.

Samassa pelmahti aholle kasakka-artteli hevosten selässä. Kuka konstaili milläkin lailla. Yksi seisoi satulassaan, yksi heittäytyi jalustimen varaan milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, joku istui, mutta tanssitti hevostaan takajaloillaan ja paukutti ratsupiiskaa ilmassa. Kaikki hoilasivat sanaa, joka kuului nuorikon korviin oudolta. "Haitaa, haitaa, haitaa." Mustat hiukset pursuivat otsalle kiiltävien lakinlippojen alta, silmät välkkyivät, hampaat hohtivat. Silkkikarvaiset ratsut teutaroivat harjat ja hännät liehuen ja näyttivät tekevän mitä viittaniekat kasakat niillä teettivät. Anoppi oli kadonnut ikkuna-aukosta, vaava imi tissiä ja nuori äiti tuijotti silmät selällään kasakoita. Hän oli lumoutunut ja peloissaan. - "Haitaa! Haitaa! Haitaa!" - Herra armahda!

Äkkiä koko joukko käännähti, ihan veräjän luona, ja tuokion kuluttua kasakka-ratsastajat olivat kadonneet. Kavioiden kapse eteni naapurikylän suuntaan kivikkoisella kylätiellä, joka kulki opotan halki. - "Haitaa" -huudot loittonivat. Hetken kuluttua ei kuulunut mitään muuta kuin lintujen liverrys, tuulen suhina pihatuomessa sekä Matin ja ruunan lähenevät askeleet. Naiset seisoivat veräjällä, kun Matti vähän jännittyneen näköisenä asteli ahon poikki. Hän sitoi ruunan aitaan ja katsahti naisiin.

"Mitä maailman sakkii ne olliit?" siunaili vanha äiti. Nuorikko alkoi, lasta hyssytellen, kertoa näkemäänsä ja kuulemaansa. Sitten oli Matin vuoro.

"A mie tulin Purtsanmään sivu. Hyö ol kaivaneet siel, ol kaks lappiitaki viel hiekkarintees. Siel on syvä kuoppa. Iha ko oisiit jottai nostaneet sielt pohjalt, vaik lie olt aarrekirstu tai mikä."

Kiitollisena siitä, ettei pahempaa ollut tapahtunut, meni Matti tupaan. Äiti vei vaavan vitmiin, mutta nuorikko mennä hiippasi jo aholla. Hän aikoi lehmiä hakiessaan tarkastaa sen Purtsanmäen kuopan. Siellä se oli, ja siellä se oli näkynyt - tosin ruohottuneena ja pensastuneena - vuosikymmenet jälkeenpäinkin. Kukaan ympäristön asukkaista ei pystynyt selvittämään kuopan eikä "haitaa" -huutojen arvoitusta.

Viimemainitulle löysi rouva, joka sen tarinan minulle kertoi, sattumalta selityksen. Hän luki jotain venäläistä romaania, jossa kerrottiin Donin laakion kasakoista. Nämä olivat taitavia ratsastajia, ja heillä oli tapana ratsastaessaan huutaa: "Haidaa, haidaa!" Siksi heitä kutsuttiin "haidemageiksi".(*) En muista, oliko tuo nimitys kirjaimelleen aivan näin. Purtsanmäen nimeä olen taas tahallani muuttanut, koskapa mäen nimi saattaa olla ihan toinen kuin se, jonka muistan.

Kasakkiparvi ei niihin aikoihin ollut suinkaan mikään harvinainen nähtävyys Kurkijoella. Se vain jää askarruttamaan mieltä, että mikä oli se kurkijokelaisen hiekkamäen rinteeseen kätketty "aarre", jota tiedettiin tulla hakemaan ihan Donin laakiolta saakka? Olivatko aarteen kätkijät samat kuin aarteen noutajat? Kaikki jää arvoitukseksi. Kasvullisuus on saattanut jo peittää kaikki jäljet sadan vuoden takaisesta kaivannosta aivan samoin kuin se on varmaankin muuttanut tuntemattomiksi monet tutut ja rakkaat tanhuat siellä kotipuolessa. Mutta sisäisillä silmillämme näemme kaiken entisenä. Allekirjoittanutkin voi sielunsa silmillä milloin tahansa nähdä kurkijokelaisen vanhuksen, jonka kasvojen rypyt kertovat työntäytteisestä elämästä. Näen viisaat silmät ja suoniset kädet, kuulen vapisevan äänen kertovan: "Matti ol vakkaine, ku tää tapahtu...". 

(*) Haidamakat olivat Ukrainassa 1700-luvulla puolalaista ylimystöä vastaan kapinoivia ja sotivia maanviljelijöitä ja kasakoita (Wikipedia). 

Hilja Toiviaisen samanniminen runo on julkaistu myös Kurkijokelainen-lehdessä. Julkaisun ajankohta ei ole tiedossa.